Sanoin, että tuli paha mieli. Sanoin, ettei tunnu kivalta. En ymmärrä sitä, miten se laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Tai ymmärränhän minä, se laittaa ne siten, että minä tulen häntäpäässä. Tidän, ettei se ole noin mustavalkoista. Tiedän, että dramatisoin. Yritän ajatella järjellä ja aikuismaisesti, mutta kiukuttaa. Kiukuttaa niin kovin.

Pahinta on, etten osaa kertoa kiukkuani kenellekään muulle kuin hänelle. Nyt päätin, etten kiukustu. Enkä kiukustunutkaan, vaan puhuin asiallisesti ja rauhallisesti. Ja mitä tekee hän? Suuttuu. Kuulemma ahdistaa, kun ei ole tarpeeksi ehtinyt käydä liikenteessä jätkien kanssa. Kiroilee ja tuhisee. Minä olen hiljaa. Kuuntelen Coldplayta ja odotan, että ovi käy. Sitten vasta itken ja olen onneton. Mitäköhän tästä taas tulee?

Pitkään olen miettinyt psykologille menoa. En ole uskaltanut. Kun kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Tämä johtuu vain minusta. Pärjään näinkin, mutta kivaa tämä ei aina ole. Kaksi kuukautta sitten kirjoitin näin:

Nyt olen löytänyt varmuuden sisältäni. Voiko olla kauniimpaa tunnetta kuin tämä? Vaikka elämän muut asiat välillä painavatkin kurkkua, eivät ne silti tukahduta, sillä tieto siitä, kuinka paljon rakkautta on elämässäni, saa askeleen kevyeksi.

Epävarmuus on häilyvä varjo menneestä. Nyt olen täysin varma: tämän miehen haluan elämääni jakamaan ilon ja surun hetket. Tämän miehen kanssa haluaa elää, kasvaa, olla ja oppia.

Nyt joku taas kuristaa kurkkuani. Häistäkin on ilmoitettu, niistä taitaa tietää jo kaikki. Se kuristaa lisää. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen siitä, että häiden siirtäminen ensi vuodelle on minun keinoni yrittää löytää elämälleni vakaa pohja. En usko rakkauteen ensi silmäyksellä. En usko "sen oikean" olemassaoloon. Tiedän, että kehitän vaikeuksia kenen tahansa kanssa. Haluan tästä virallista, jotten uskalla luovuttaa.

Jokainen ero on pieni kuolema.

En jaksa enää kuolemia, en pieniä, enkä suuria. Olen taas niin väsynyt tähän elämään.

Tänään tein ruokaa kun Hän tuli töistä. Syötiin. En puhunut juurikaan. Alkoi itkettää, kun päivä oli taas päivä ilman sen suurempaa merkitystä. Toivoin, että se halaisi. Toivoin, että se pukisi ulkovaatteet päälleni, veisi minut ulos ja käskisi katsoa aurinkoa. Toivoin, että se näkisi, miten hukassa olen. Se oli kiltti ja yritti jutella. Ihan kuin kaikki olisi kunnossa. Ihan kuin voisimme ohittaa sen pahan olon hetken. Menin lukemaan tenttiin. Hukuin kirjoihin, vaikken mitään ymmärtänytkään. Loppuillan olen ollut jossain muualla. Se ilmoitti menevänsä katsomaan peliä pubiin. Vaikka varmasti tietää, miten huonosti voin. Sanoin, että toivon, ettei lähtisi. Lähti silti. Ei ottanut syliin. Tai yrittihän se, mutta olin totaalisen zombie. Olisin halunnut jutella. Sanoin, että jää. Heitin lautasen lattialle, paiskasin oven.

Sitten vasta itkin.

Minun kohdallani toiseus kulkee käsi kädessä yksinäisyyden tunteen kanssa. Toiseuteen liittyvät ajatukset siitä, että poikkean jollain negatiivisella tavalla muista. Kun huomaan tuntevani toiseutta, tulen epävarmaksi. Tarkkailen sanomisiani ja tekemisiäni. Punastun helposti, enkä osaa keskustella rennosti. Tunnen vieraantuneisuutta muita kohtaan.Tunnen myös, ettei kukaan oikeasti voi ymmärtää, mitä pääni sisällä on. Ymmärtäminen on vain näennäistä, ei todellista.

Entä sitten yksinäisyys? Toiseudesta seuraa yleensä yksinäisyyden tunne. "Kukaan ei ymmärrä, olen yksin ajatusteni kanssa" Yksinäisyys on minulle negatiivisesti värittynyt käsite. Minulle ei ole olemassa positiivista yksinäisyyttä, mutta positiivista yksinoloa kylläkin! Joskus yritän kääntää yksinäisyyden yksinoloksi, mutta harvoin se onnistuu. Yleensä tunne on niin vahva, että itkun vuodatus on väistämätöntä. Kun tunne on suurimmmillaan, piiloudun peiton alle, vedän reunat tiivisti kiinni ja itken tyynyn märäksi. Joskus menen levottomaksi.

Tiedän, etten ole yksin, mutta tässä asiassa tunne on tietoa vahvempaa. Mistä tämä kaikki sitten johtuu? Uskon, että monestakin eri syystä. Olin outo lapsi. Kuljin metsäpolkuja pitkin, kerroin tarinoita en kenellekään, vietin aikaani paljon eläinten kanssa, ihmettelin elämää ja luontoa jo polvenkorkuisena. Jo tuolloin viihdyin paljon yksin omien ajatusteni kanssa. Kun viihtyy yksin, saattaa jossain vaiheessa huomata, että entiset ystävät ovatkin enää kavereita.

Pidän silti itseäni sosiaalisena. Tai ehkä pikemminkin sosiaalisesti taitavana. Koen omaavani kohtalaisen hyvän tunneälyn ja pystyväni lukemaan ihmisiä. Tutustun ihmisiin kohtalaisen helposti, mutta ystäviä minulla on vain vähän. Minusta teennäinen ystävyys on kamalaa. Sellainen, että on jonkun ystävä vain siksi, että ystäviä tarvitaan.Minä toivon, että ystävyys olisi aina enemmän. JOnkinlaista sielujen kumppanuutta.

Minulla on lapsuudesta vain muutama ihminen, joihin pidän yhteyttä. Muut ovat syystä tai toisesta kaikonneet. Alakoulussa ja yläkoulussa kaksi minulle kaikista tärkeintä ystävyyssuhdetta kariutui. Kummallakin kerralla minut vain hylättiin. En edelleenkään tiedä, mitä tein väärin, minkä luulen heijastuvan tähänkin päivään ja näihin oloihini. Lukiossa olin hyvä jutun heittäjä ja hauska viihdyttäjä. Seurustelun kautta sain uuden parhaan ystävän. Hän oli sielujen kumppani minulle. Hänen kanssaan olin aina kotona. 17 vuotiaasta lähtien olen seurustellut melkein koko ajan, ehkä yhteensä noin kuusi vuotta. Miesten kanssa asiat ovat helpompia. Heidän kanssaan en tunne toiseuttakaan niin usein kuin naisten seurassa, He ovat mutkattomia ja rehellisiä, eivätkä tartu niin helposti pikkujuttuihin kuin naiset.

Minulle toiseuden tunne on riesa, josta haluan eroon. En tunne sitä päivittäin tai edes viikoittain. Joskus se vaan iskee päälle ja musertaa. Nouseminen on vaikeaa. Päällimmäisenä mielessä on vain yksi kysymys: "Miksi olen näin outo?" Olen tyytyväinen,että tiedostan oloni ja haluan siihen parannusta. En tahdo jokin aamu herätä harmaan kaksion nurkassa lojuvasta sängystä ja todeta, että olen ihan oikeasti yksin. En halua ajaa itseäni yksinäisyyteen.

Alexi Murdoch/ Song for you

So today I wrote a song for you
Cause a day can get so long
And I know its hard to make it through
When you say theres something wrong

So im trying to put it right
Cause I want to love you with my heart
All this trying has made me tight
And I dont know even where to start

Maybe thats a start

Cause you know its a simple game
That you play filling up your head with rain
And you know you are hiding from your pain
In the way, in the way you say your name

And I see you Hiding your face in your hands

Flying so you wont land
You think no one understands
No one understands

So you hunch your shoulders and you shake your head
And your throat is aching but you swear
No one hurts you, nothing could be sad
Anyway youre not here enough to care

And youre so tired you dont sleep at night
As your heart is trying to mend
You keep it quiet but you think you might
Disappear before the end

And its strange that you cannot find
Any strength to even try
To find a voice to speak your mind
When you do, all you wanna do is cry

Well maybe you should cry

And I see you hiding your face in your hands
Talking bout far-away lands
You think no one understands
Listen to my hands

And all of this life
Moves around you
For all that you claim
Youre standing still
You are moving too
You are moving too
You are moving too
I will move you

Epävarmuus on häilyvä varjo menneestä. Nyt olen täysin varma: tämän miehen haluan elämääni jakamaan ilon ja surun hetket. Tämän miehen kanssa haluaa elää, kasvaa, olla ja oppia.

Lupaus 2.12.2008. Vuotta aiemmin suudelma. Kosintaa ei ollut, vaan asiasta juteltiin ja mies ilmoitti jo kesällä olevansa varma. Minulle varmuus tuli pienistä hetkistä, yhdessäolosta ja siitä tunteesta, että voi olla rajattoman aito toisen lähellä. Ei tarvitse, eikä edes pysty teeskentelemään. On se alaston itsensä, ei sen vähempää tai enempää.

Häät oli suunniteltu pidettävän 18.8.2012. Tämä päivä valittiin sattumalta. Kaikista maailman päivistä valitsimme saman päivän, kun leikittelimme suhteen alussa(alussahan tämä suhde on vieläkin,heh) ajatuksella naimisiin menosta. Aika taianomaista.

Viime aikoina mieleeni on tulvinut menettämisen pleko ja tunne elämän hauraudesta. Kerran täällä ollaan, kerran eletään. Entä jos huomista ei olekaan? Huomista, johon valan uskoni. Huomista, jolle varaan tulevaisuuteni. Jos sitä ei tulekaan? Miksi odottaisimme? Miksemme tartu sellaiseen, johon haluamme tarttua tässä ja nyt?

24.7.2010. Aikaistimme häitä kahdella vuodella. En malttaisi odottaa. Eihän täällä valmiissa maailmassa kiire ole, mutta se lopullinen lupaus on niin kaunista, etten sitä malttaisi odottaa. Läheisille on jo kerrottu. Uskomatonta, miten hyvältä tuntuu se rakkaiden ilo ja aito onni, joka näkyy kasvoilta ja kuuluu puheesta. Kyyneletkin sen kertovat. Ne onnen.

En olisi vuosi sitten osannut kuvitella. Vuosi sitten jätin hyvästejä ja nyt teen loppuelämän lupauksia. Virta vie ja meri kuljettaa, mutta kaikkein arvaamattomin on elämä itse.

Suurin ahdistuksen aiheeni on edelleen kandin työ. Olen aloittanut sen, mutta se ei liiku mihinkään suuntaan. Ei ole muka aikaa. En saa siitä kiinni. Se on iso mörkö, joka välillä nousee kummittelemaan. Nyt hieman isompikin mörkö, gradu, on nostanut suurta päätään ja se huutaa minulle kummitteluhuutoja.

Olen äärimmäisen ahdistunut. Voi kun osaisin olla stressaamatta, silloin saisin ehkä myös jotain tehtyä. Nyt vaan poljen paikallaan, en pääse eteenpäin. Mahtaako minusta ikinä opettajaa tullakaan? Ehkei se olekaan minun tieni?  Mikä minun tieni on? Voisiko joku näyttää sen minulle? En jaksaisi etsiä...

Kirjoitin yllä olevan vuosi sitten. Olen miettinyt usein, että haluaisin isän, joka on tuttu ja tunteellinen. Hassu ja herkkä. Sellainen isä, josta huomaa sen, että se välittää. Toki olen aina tiennyt, etten ole yhdentekevä, että isäni välittää, mutta etenkin teinivuosien jälkeen minusta on tuntunut, että välimatka vain kasvaa.

Kesäkuussa olin ulkomailla ja sain tekstiviestin: "Älä suotta säikähdä.Olen sairaalassa tarkkailussa huomiseen asti. Ei ole mitään hätää, lääkärit selvittävät mikä minua vaivaa." Sain täydellisen totaalisen paniikkikohtauksen. Halusin nopeasti kotiin ja tunsin oloni totaalisen avuttomaksi. Seuraavina päivinä ja viikkoina alkoi paljastua, että isän henkisen ja fyysisen romahduksen syy oli työuupumus. Uupumus, joka vei isän enemmän pohjalle, kuin minulle puhelimessa ehkä kerrottiinkaan. Uupumus, joka paljasti minulle isän syvimmän.  

Minä, perheen nuorin tytär, sain parhaan isänpäivälahjan ikinä. Voi kuulostaa itsekkäältä ja lapselliselta. Itse näen kuitenkin asian niin, että isä on vihdoin ja viimein tullut ulos kuoresta, jota on rakentanut ympärilleen vuosikymmeniä. Kuoresta, jota on kovettanut sellaisetkin asiat, joista minä en tiedä mitään. Näen vihdoin isän, jonka olen tiennyt olevan olemassa, mutta jota en ole nähnyt. Kun näkee itselle niin uskomattoman tärkeän ihmisen sisimmän, oppii jotain itsestäänkin. Näkee asiat taas hieman aikuisemmalla tavalla ja laajemmasta näkökulmasta. Kaikki meistä ovat haavoittuvaisia. Haavat paranevat ja oli se miten naivia tahansa, uskon myös, että ne vahvistavat. Loppuun on pakko lisätä linkki enkelin silmin- blogilla eilen julkaistuun kirjoitukseen, joka sai minut pysähtymään.  http://enkeli12.vuodatus.net/blog/1631217

Minä haluaisin mennä. Haluaisin olla saunaillassa ystävien kanssa. Jutella turhia, merkityksettömiä asioita. Haluaisin laittautua kauniiksi ja maistella jääkylmää siideriä. Haluaisin tuntea kuuluvani johonkin. Nyt tunnen itseni jotenkin hirmu irralliseksi,. Tiedän, että maailmassa on ihmisiä, joille olen tärkeä. Tiedän, että moni välittää minusta. Mutta nyt en vain tunne sitä. Olen totaalisen yksin tässä olotilassani. Parhaat, lähimmät ystäväni ovat jossain kaukana ja en vain osaa soittaa heille.

Isälle soitin aiemmin. Isästä on tullut eri ihminen työuupumuksen ja masennuksen läpikäymisen jälkeen. Se kysyy mitä minulle kuuluu ja se oikeasti kuuntelee. Se välittää aidosti ja näyttää sen. Tuli hyvä mieli kun soitin, isä sanoi, että voinhan aina mennä sinne, jos tuntuu, että olen täällä yksin. Se kuulosti niin hyvältä. Halusinkin mennä, mutten jaksa matkustaa. Ajatus kolmen tunnin junamatkasta alkaa saman tien sattua selkään. Niimpä jäin tänne neljän seinän sisälle.

Rakas lupasi soittaa. Sen ystävä on käymässä. En halua tuppautua niiden seuraan. Yritän valittaa mahdollisimman vähän. En halua että sillä on paha olla sen takia, että minulla on paha olla. Miksi minulla edes on paha olla? Asiani ovat kuitenkin ihan helvetin hyvin. Ja on minulla muutama hyvä ystäväkin, ne ovat nyt vain muualla, mutta eivät jätä minua, tiedän sen. Join äsken siiderin ja se rentoutti. Vielä kun pääsisi saunaan, mutta se taitaa jäädä haaveeksi.

Niiskuneiti ja Muumipeikko näyttävät niin onnellisilta ja huolettomilta. Kunpa minäkin.

So wrong. Tunnen itseni edelleen keskenkasvuiseksi teiniksi, joka saa draamaa aikaiseksi mistä tahansa. Vaikka vessapaperin ostosta niin halutessaan. Olen edelleeb epävarma itsestäni, teoistani ja sanoistani. Ehken enää niin paljon kuin ennen, mutta olen kuitenkin.

En edelleenkään tiedä, kenen kanssa haluan elämäni jakaa. Olen tavannut elämäni aikana ihania miehiä ja kaikki olen häätänyt pois. Kaikkien vikoihin olen tarrannut ja nostanut vikoja esiin. Tämäkin seurustelusuhde tulee kuulemaan jossain vaiheessa tuomionsa, niin minusta tuntuu. En jaksa sen tyhmiä kommentteja ja sitä kun se ei pysy aina jutuissa mukana. Vihaan sitä, että heti kun minulla on paha olla, se ottaa etäisyyttä, eikä tiedä mitä tehdä. On kuin pelästynyt kauris silmät suurina, halaa hieman, mutta on ihan hukassa. Vihaan sitä, että se puuttuu kaupassa asioihin ja tinkii minun puolesta kun MINÄ olen ostamassa jotain. Ärsyttää, ettei se huomioi mitenkään. Ei yhtään romanttista iltaa edelleenkään, vaikka olen suoraan sanonut, että haluan romanttisen illan ja yön täynnä seksiä.  No ei. Ei, ei ja ei.Argh.

Niin ja edelleenkin olen yksinäinen ja tunnen itseni epäsosiaaliseksi. Kun tulin ulkomailta, päätin tutustua uusiin ihmisiin. Minä niin päätin ja minä niin tsemppasi. Ja nyt olen enemmän yksin kuin koskaan. On perjantai. Haluaisin tehdä jotain. Mennä ulos. Edes yrittää näyttää nätiltä. Haluaisin pitää hauskaa, nauttia. Ei ole ketään kelle soittaisin. Tai on kaksi miespuolista, toinen on hyvä ystävä ja toinen exä. Muttei ketään muuta. Miten minä aina ajaudun tähän tilanteeseen?? Haluan ystävystyä ja pysyä ystävinä. Opiskelun pitäisi olla elämäni sosiaalisinta aikaa. No, ei ole.

Olen yksin ja masentunut. Ja vitut minä miksikään opettajaksi halua.

Minulla närästys on aidosti kipeänä oloa. En voi syödä oikein mitään ja jokaisen ruokailun jälkeen oksentelen. Oksentelu lisää polttoa entisestään. Vatsaa ahdistaa, ihan kuin joku tökkisi sitä piikillä sisältäpäin. Polttaa, kirvelee, kuplii mahassa. Nytkin on oksennusastia vieressä.

Tämä on mun ikuisuusvaiva, vaiva, jonka takia olen jäänyt monta kertaa kotiin peiton alle nyhjöttämään. Vaiva, jonka takia en pidä ravintolaruokailusta. Vaiva, joka häiritsee minua etenkin siksi, että rakastan ruokaa ja syömistä.

Tänään päivällisellä perheen isä laittoi ihanan tuoksuista monen kalan kalakeittoa, sellaista tomaattipohjaista, jossa oli paljon kasviksia. Pahoitellen jouduin kieltäytymään ja keittämään riisihiutalepuuroa. Tein sen virheen, että laitoin sinne omenanpaloja, ajattelin, että ei ne keitettyinä ole niin pahoja. Nyt sitten oksennellaan, ei oo tervettä touhua. Kuudes ilta peräkkäin kun oksennan, vetää kyllä mielen matalaksi. Huh, eikun tyyny pystyasentoon, ruokasoodaa naamaan ja unille.Kyllä tämä tästä.On se niin helvetin kiva periä omalta äidiltä kaikki ne negatiiviset puolet...

Välillä nauratti, välillä pyörittelin päätäni, joissain kohdissa ei itkukaan ollut kaukana. Olenko minä tosiaan ollut noin onneton ja hukassa? Vuosi 2007 on mennyt minulta putkessa kulkien. Olen katsonut suoraan eteenpäin ja ollut liian usein sokea elämän aurinkoisille hetkille. Olen itseäni kilpenä käyttäen kääntänyt auringon säteet toiseen suuntaan ja voivotellut asioita. En voi sanoa, että teksteistä tulisi ilmi masennus, pikemminkin loputon asioiden ihmettely ja punniskelu vailal toivoa.

Ja entä sitten ero- prosessini? Se on tosiaan kestänyt kokonaisen vuoden ja itse asiassa jatkunut pitkälle tämänkin vuoden puolelle. Kirjoituksiani lukiessa eron väistämättömyys tulee ilmi heti ensimmäisistä kirjoituksista. Niin, ja mikä mielenkiintoista, en kirjoita sen aikaisesta avopuolisostani juuri mitään positiivista. En kirjoita, kuinka hän leipoi minulle syntymäpäivänä elämänsä ensimmäisen kakun. En kerro kuinka hän lähetti työpaikaltaan viestin, että meinasi myöhästyä, kun jäi katselemaan, kun nukuin peiton alla koira kainalossa. En kerro, miten hän joinakin hetkinä oikeasti yritti. Olin keskittynyt täysin ja vain ja ainoastaan niihin hetkiin, kun hän ei yrittänyt.

Entä nyt? Niin, taas olen rakastunut. Maltoin onneksi keväällä muutaman kuukauden mennä oman mielen mukaan, tiedän että se oli tulevaisuutta ajatellen tärkeää. Entisen avopuolisoni kanssa olen todella läheinen ystävä. Olemme yhteydessä useamman kerran viikossa ja puhumme ihan kaikesta. Siis ihan kaikesta. Hänkin tapailee erästä ja kyselee minulta toisinaan epätoivoisena vinkkejä, ettei toistaisi samoja virheitä kuin aiemmin. Olemme puhuneet erostamme usein, mutta kumpikin pitää sitä todella hyvänä ja ainoana oikeana ratkaisuna. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Nyt olen tyytyväinen elämääni. Jopa onnellinen. Minua odottaa lokakuusta alkaen oma yksiökin. Ihka ensimmäinen oma yksiöni. Ajatella, 24 vuotias, enkä ole koskaan asunut yksin, jo on aikakin. Syyskuun punkkaan uuden rakkaan luona, mikä on ihan hyvä, sillä pitkän erossa olon jälkeen läheisyyden kaipuu on valtava. Nyt yritän keskittyä täällä oloon, kolmeen viimeiseen viikkoon. Sitten palaan Suomeen ja jatkan elämääni.