Huh. Pitkästä aikaa pysähdyn ja teen jotakin ei pakollista tehtävää. Teki mieli mennä salille vaikk akroppa valittaa, että viimeisen viikon aikana on ollut jo liikaa liikuntaa. Teki silti mieli, niimpä avasin punkkupullon, jotten lähtisi...

Olen ollut kaksi viikkoa luokanopettajan sijaisena, ensin kutosella ja sitten vitosella. On se aika ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa. Tajusin silti jotain: kyllä minusta opettaja tulee. Tämäkö on se tunne, jota kutsutaan kutsumukseksi? En tiedä, mutta hyvältä se tuntuu.

Viidennellä luokalla oli aivan upea ADHD poika. Miten niin pieni ihminen voi olla niin suuri persoona? Tänään hän katsoi minua ruskein nappisilmin ja kysyi:"Miksi minullla pitää olla koko ajan sellainen olo, että on pakko liikkua? Se tuntuu tosi ahdistavalta, kun ei saa mennä niin kuin haluaa. Ihan tyhmää." Voi kun olisin halunnut halata ja silittää, ottaa syliin ja sanoa, että antaisi puolet vilkkaudestaan minulle, jotta hänellä olisi parempi olla.

Opin lapsilta koko ajan niin paljon. Ei sellaisia asioita voi oppia keneltäkään muilta kuin lapsilta. Ovat ne sitten upeita. Ihanan kamalia.