Olen kausittaisliikkuja. Saan toisinaan hirvittäviä energiapuuskia ja lähden tarmolla kohti parempaa, terveellisempää elämää. Vannon sokerittomia lupauksia ja alkoholittomia valoja. Juoksen kuin hullu ja olen ylpeä itsestäni.

Sitten se iskee. Ei huvita. Jos minä tämän yhden karkin. Eihän tuolla ulkona voi juosta, kun on niin liukastakin. Ja lenkkaritkin painaa. Ja päätäkin vähän särkee. Yleensä pahin ja pisin stoppi iskee joulun aikaan. Nyt taantumiskauteni kesti peräti kuusi viikkoa. Eilen sitten koin valaistumisen. Tunsin miten motivaatio virtasi suonissani, joten en hukannut hetkeäkään aikaa vaan sujautin asicset vauhdilla jalkaan, ennen kuin motivaatio ehtisi kadota omille teilleen.

Jes! Tästä se lähtee! Juoksu kohti kesäkuntoa! 10 asteen pakkanen pakotti juoksuaskeleisiin heti alusta alkaen . Tarkkailin olotilaani. Noooh...ei tää nyt ihan kamalalta tunnu.  Pään sisällä paine kasvaa pikkuhiljaa. Löysään kaulusta, mutten vauhtia. Sykemittari menee 180 puolelle jo kymmenen minuutin jälkeen. "Särkee paikat, alkaa vapisemaan, murtumaan", Stella irvii kuulokkeissa. Keuhkot on tulessa ja kurkku jäässä. Oksennus ei ole kaukana. Hiljennän vauhtia, mutten suostu kävelemään. Soimaan itseäni mielessäni.  23 minuuttia. Pakko vielä kymmenen vähintään. "Mikään tunnu ei miltään", kuuluu kuulokkeista. Yks, kaks, yks, kaks... Askeleet kaikuu päässä. Alkaa helpottaa. Joko kipu hellittää tai keho tottuu siiheen. Tuttuja kortteleita. Vielä kaksi kadun kulmausta. Yksi enää.  HIljennän kävelyyn.

Aamulla kroppa on kipeä. Motivaatio on kuitenkin tallella. "Tästä se alkaa..."