Kuvittele pussillinen irtokarkkeja. Jonkun toisen valitsemia irtokarkkeja. Kurkistat pussiin... Eiiih!!! Lime- esanssilta kitkerästi maistuvia puolikovia hedelmäkarkkeja, jotka jäävät ahneen hampaisiin. Liian imeliä suklaatofeekarkkeja, joita voi syödä vain kaksi, kunnes imelyys on jo ylimenevää. Jotain tuttua ja turvallistakin siellä on. Sitten on niitä omituisia. Niitä, mitä et ole koskaan nähnyt. Niitä, jotka ovat täysiä yllätyksiä, kuin avaisi aarrearkkua! Kasa multaa vai kiloittain kultaa? Elämä on sattumuksia ja se vituttaa aina välillä.

Kadehdin kauaskatseisia, määrätietoisia ihmisiä, joilla on elämä hallussaan. Kadehdin niitä, jotka tietävät, mitä haluavat ja etenevät järjestelmällisesti pisteestä A pisteeseen B pisteen C kautta ja lopulta tavoittavat pisteen D, joka (tietenkin) oli heidän alkuperäinen tavoitteensakin. Kadehdin myös niitä, jotka ottavat askeleen kerrallaan, eivätkä panikoi tai stressaa siitä, mihin askel osuu.

Minä en ole kumpaakaan. Yritän epätoivoisesti etsiä omaa tapaani kulkea elämässä ja lähestyä asioita. Oma tapa tuntuu vaan olevan kaukana. Haahuilen ja eksyn, löydän taas jonkin reitin ja sitten putoan kuoppaan. Sitä kai kaikkien elämä ihan oikeasti on. Jotkut vaan ottaa sen herkemmin kuin toiset. Mutta hei...Tästä tämä lähtee. Ensimmäinen joutava kirjoitukseni Blogien salaiseen maailmaan, vaikka joskus mielessäni vannoin, että en minä ainakaan. Kuinkas sitten kävikään.

Taustalla soi, Amelien soundtrack