Istuttiin eilen kulmapubissa muutamalla sen jälkeen, kun oltiin pari tuntia kuolattu Daniel Graigin tuhtia palleaa ja piukkoja pakaroita. Strongbow maistui pitkästä aikaa järjettömän hyvältä. Yritin mielessäni saada itseäni kisatunnelmaan. Ehkä tästä illasta voisi kehittyä jotakin. Ehkä siirryttäisiin tästä toiseen pubiin ja sitten yökerhoon.

Aikaisempi juoksulenkki jyskytti hartioissa ja mieliala tuntui olevan alhaalla kaikista positiivisen ajattelun yrityksistä huolimatta.  Musiikki oli kovalla, mutten oikeastaan kuullut sitä. Välillä räjähdettiin kaikki nauruun ja sitten taas vaivuin ajatuksiini. Yritin katsoa miehiä kiinnostuneesti. Mutta ei . En halua ketään.

Kahden vuoden seurustelusuhteeni henkinen ikä on seitsemän vuotta. Eli onkohan se sitten kahden vuoden päästä 14. Me vanhennutaan päivä päivältä ja liian nopeasti. Seksi tuntuu työltä. Siksi en kai olekaan tehnyt sitä kohta kahteen kuukauteen. Ei jaksa aloittaa sitä prosessia. Ensin pitäisi saada mieli viritettyä, sitten tuntea itsensä ja toinen haluttavaksi, lämmitellä ja sitten hikoilla ja lopulta todennäköisesti pettyä. Ei vaan jaksa.

Tämä on asuinkumppanuutta. On ihan mukava olla kahdestaan. Mihin se riittää?Missä on se romanttinen rakkaus? Missä on tunteiden palo ja järjetön halu? Missä on tuliset riidat ja sovintoseksi? Missä on elämäni tempperamenttisuus ja palo? Entä jos kuljen tuttua ja turvallista polkua. Ehkä se riittää.

Lähdin kotiin yhden siiderin ja yhden kulmapubin jälkeen.