Minä en nykyisin enää ajattele. Ajattelemisella viittaan tässä sellaiseen syvempää pohdiskeluun, jolla on jokin tarkoituksellinen sisältö ja tavoite. Maailmankuvani ei todellakaan ole eheä, pikemminkin verkkomainen sekamelska, en tiedä mihin uskon ja arvopyramidikin vaihtelee viikottain. Olen siis hieman hukassa.

Voi kuinka toivonkaan että edes hetkeksi saisin itseni pohdiskelevaan tilaan. Niin kuin pahimmassa teini-iässä, jolloin sitä mietti dramaattisesti syntyjä syviä pimeässä huoneessa kynttilän valossa punaisten verhojen pimentäessä ulkomaailman elämän.

Nyt ei jaksa, ehdi, osaa, viitsi miettiä. Sitä ikään kuin antaa itselleen luvan elää tätä pinnallista sekamelskaa sen kummempia ajattelematta. Ei viitsi yrittää, kun ei mikään kuitenkaan muutu. Oksettavaa passiivisuutta.