Nyt on tuparit takana, arviolta meitä oli noin 25 ihmistä ja 50 ihmisen äänentaso. Ruoat kelpas ja jopa maittoi eikä mitään tainnut edes mennä rikki.

On tyhjä olo. Ahdisti eilen se sosiaalisuuden määrä. Haluaisin kotiin, maalle, pieneen saunamökkiin takkatulen äärelle YKSIN. Jopa ilman koiraa. Haluaisin vaan olla ja unohtaa kaiken tämän. Kaiken tämän arkipäiväisen ähellyksen ja olemisen sietämättömän ristiriitaisuuden. Haluaisin ennen kaikkea unohtaa muut ihmiset, kanssaelijät ja läheiset. Haluaisin hetken keskittyä itseeni ja miettiä, mitä ihan oikeasti elämältäni haluan. Haluaisin rauhoittua.

Päällisin puolin on hyvä olla. Mutta painekattila on hiljakseen porissut jo niin monta vuotta, että pelottaa, jos se vaikka jossain vaiheessa räjähtää. Joskus toivon, että menettäisin itsehallintani ja kontrollini täysin. Menisin niin sekaisin, että minulle olisi pakko hommata apua. Nyt tuntuu, että pärjään ilmankin. Ei minulla ole oikeastaan mikään hätä. Haluaisin vaan puhua. Puhua omista ajatuksistani ja itsestäni. Sitä kautta ajatukset voisi taas ajautua raiteilleen ja osaisin asettaa itselleni ja tulvaisuudelleni edes jonkinlaisia välitavoitteita. Mutta kynnys siihen, että menisi puhumaan jollekin tuntemattomalle on suuri. Ystävien tai sen tapaisten kanssa en ikinä osaa avautua täysin. Ehkä pelkään jotain.

Pitää yrittää kirjoittaa ja piirtää ja sitä kautta etsiä elämään mielekkyyttä. Etsiä inohimo ja halu toteuttaa itseään ja halu elää ja nauttia elämästä. Sitä minä kaipaan.