Kun minä johonkin luotan, niin silloin olen tosissani. En edes ajattele, että se voisi luottamukseni pettää. Silti joka kerta niin käy. Ei kyse ollut isosta asiasta; minulle ei vaan jostain syystä ollut kerrottu jotain luottamuksen ansainneen ihmisen elämään keskeisesti vaikuttavaa asiaa/ ihmissuhdesäätöä. Ei siinä muuta, mutta minä kovasti mietin, miksi. Mikä siinä on, että kun löytää todellisen ystävän niin jossain vaiheessa se todellisuus palastuukin valheelliseksi. Minussa on ilemeisesti jokin perustavanlaatuinen vika. Tekovirhe. Mitä muutakaan voi odottaa, kun kyseessä on jämistä tehty vahinko. Heh.

Soitin tänään äidille. On koti-ikävä. Hinku ja halu maalle. Rauhaan niin kuin aiemmin kirjoitin. Juttelin siitä, että pitäisikö mennä juttelemaan jollekin, jolle siitä maksetaab, kun tuntuu niin monet asiat merkityksettömiltä. Ei oikein osaa tavoitella mitään tai tehdä töitä minkään eteen ajatuksella. Suoriutuja olen ja esim. opiskelut sujuu ok(tosin nyt nekin menneet vähän huonommin) mutta klisettä lainatakseni, mikään ei tunnu miltään. Ei osaa pysähtyä ja arvotaa, kritisoida ja tarkastella. Menen vaan.

Äiti puhui vanhenemisestaan. Että on alkanut viime aikoina tosissaan miettiä sitä, että 10 vuoden päästä se täyttää jo 70 ja sitten aletaankin jo valmistua  vaippaikään ja siihen, että kasvetaan koiranputkea. Äiti on elohiiri ja tiedän miten se kärsii jos sen täytyy olla paikoillaan. Minuakin pelottaa. Mitä minä sitten teen kun vanhempia ei ole. Keheen minä luotan ja turvaan? Minä haluaisin olla edelleen se pieni ja apua tarvitseva. He minun perhe, suojeleva ja kaitseva. Pitäisi alkaa suunnitella joskus omaa perhettä ja omaa tulevaisuutta. Ajatus jotenkin oksettaa. Toisin sanoen sinne taitaa olla vielä aikaa.