Soitin äidille toissailtana. Se on ihmissuhdejutuissa yllättävän fiksu ja osaa rauhoittaa minut aina pahan paikan tullen. Toivoin että se sanoisi, että nyt on aika mennä. Aika jättää tämä turvallinen ja tylsä suhde ja katsoa maailmaa uudesta, itsenäisestä näkökulmasta.

Mutta ei. "Rauhoitu ja katso ainakin kaksi viikkoa." Mutta minä olen katsonut jo kaksi ja puoli vuotta. Viimeiset puoli vuotta olen katsonut niin helvetin tarkasti. En halua tätä miestä miehekseni. En halua tätä miestä lasteni isäksi. Tämä on virhe. Mutta silti en uskalla lähteä. Kun tämäkin menettelee. Ja kun on tuo koirakin. Jos tämä tästä paranee. Jos vaikka huomenna tekisi mieli seksiäkin. Jos vaikka huomenna elämä näyttäisi taas mielenkiintoisemmalta.

Olen pelkuri. Niin kuin moni muukin. Jos pettäisin, niin olisi syy lähteä. No ei. En minä sitä tee. Vaikka haluaisinkin. Olisi muutama, kenet haluaisin heti tässä ja nyt. Pystyisin siihen. Tiedän sen. Sanoin sen avollekin: "Minä pystyisin pettämään sinua." Se se vasta pelkurimaista olisikin.

Taas viinilasi tyhjenee. Ja kello on reilu 12 maanantaina. Taidan lähtee alennusmyynteihin, vaikkei rahaa juuri olekaan. Menen silti. Jos ostais jotain kivaa. On taas hyvä fiilis itsestä, kun kävin salilla. 6 kiloa jo tänä keväänä lähtenyt, uskomatonta! Alkaa jo bikinitkin näyttää ihan kivalta.

Hmm, ehkä keskityn nyt urheiluun ja itseeni. Murehdin tätä suhde juttua myöhemmin. Ja katselen samalla yksiötä.