Sovittiin jo aikaa sitten, että kirjoitan hänelle mitä tunnen. Mitä ajattelen. Jostain syystä kirjoitus jäi kesken. Äsken kirjoitin sen loppuun ja avomies luki sen. Sen sijaan, että olisi sanonut olevansa eri mieltä ja ottanut positiivisen mielen, sano iettä totta joka sana.

Se ei riitä, että meillä on kivaa yhdessä. Se ei riitä siihen, että lupaamme olla toisiamme varten ja lupaamme elää tätä elämää yhdessä,. Tehdä elämästä yhteistä meille. Se ei riitä aviolupauksiin, tehtiin ne sitten Herran silmien alla tai maistraatissa. Se ei riitä siihen, että yhdessä luodaan ja kasvatetaan jälkeläisiä. Se ei riitä siihen, että olisimme onnellisia ja täydentäisimme toisiamme siihen saakka, kunnes kuolema meidät erottaa. Minä en riitä. Hän ei riitä.

Itkimme yhdessä. Puhuimme oikeasti. Emme vain muka puhuneet. Nukun ensi yön toisessa huoneessa. Ei enää vierekkäin. Hän ei halua.

Olen aika sekaisin. Tässäkö tämä nyt sitten on? Kumpikaan ei halua, mutta jotenkin tuntuu silti väistämättömältä. Hirveä tuska sisällä. Ei osaa käsittää sitä, eikä se lähde edes itkemällä. Pää on täynnä ajatuksia. En saa oikein mistään ajatuksesta kiinni.

Luovuttaja olen.