Minua ahdistaa, ahdistaa aivan järjettömän paljon. Ahdistus johtuu siitä, että koko ajan pitäisi olla menossa johonkin suuntaan. Pitäisi hoitaa asioita, tehdä joidenkin asioiden suhteen päätöksiä ja tietää, mitä aikoo milloinkin tulevaisuudessa tehdä. Minä en saa asioita hoidettua. Minä en osaa tehdä päätöksiä. Minulle tulevaisuus on tuolla kaukana jossain.

Rintakehää painaa taas pala. Suuri sellainen. Tuntuu, kun joku puristaisi kaksin käsin henkitorvesta ja vääntäisi sitä solmuun. Minä en saa tuota saatanan solmua nyt auki.

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Jäädä kaupunkiin ja yrittää päivittää hoitamatta jääneitä asioita. Jos jään tänne, hairahdun luultavasti huomenna ryyppäämään. Toinen vaihtoetho on lähteä vanhempien luokse maalle reilu 200 kilometrin päähän. Siellä tulisi varmaan saunottua ja möllötettyä, mutta asioiden hoitamisesta ei siellä päässä tule ikinä mitään, kun eihän vanhuksilla ole edes nettiä.

Olen nyt kahden vaiheilla. Ahdistaa se, että jos jään tänne, minun "pitää" nähdä yhtä sun toista ihmistä. Olla sosiaalinen ja mukava ja muuta sellaista. Jos lähden, huomaan takaisin tullessani olevani entitä ahdistuneempi.

Huh. Alan tosissaan harkita nyt sitä terapeutin hommaamista. Ei tästä tule jumalauta mitään.