Nyt on se päivä. Aloin pakkaamaan, jakamaan tavaroita. Helvetti, miten tämä voi ollakaan rankkaa. Minua ei itketä, ei naurata, ei hämmästytä. Olen naamaltani kuin punahuulinen posliininukke, jonka silmät tuijottavat tyhjinä kaukaisuuteen.

Toimin ohjelmoituna. Sinun, minun, sinun, minun. Ainut mikä hieman herättää minussa tunteita on kaaos, tunne on ahdistus. Taidan kohta hakea viinipullon alkosta. Tänään en tee mitään muuta kuin tätä.

Miten ihmiset selviävät tällaisesta silloin, kun oikeasti oleet yhdessä kauan ja on lapsia ja takana pitkä yhteinen taival? En pysty käsittämään. Pitää olla raudan luja ja sydän terästä, että sellaisesta selviää hengissä. Nostan hattua.

Minä jatkan jakamista. Katsotaan mitä minusta jää tämän jälkeen jäljelle.