Olen ollut jo pidemään sumussa, tuntuu kuin etenisin jokaisen päivän hengiuttäen raskaasti. Kuin jokaisena päivänä minun pitäisi kohtuuttoman paljon yrittää ja tehdä töitä, jotta pääsisin päivän loppuun asti. En ole juurikaan itkenyt. Olen myös sokea muiden tunteille. Yleensä koen omaavani suhteellisen korkean tunneälyn sekä metakognitiiviset taidot: luen hyvin muita sekä itseäni. Nyt en jaksa. Haluan vain olla. Odotan aina vapaapäivää, jotta voisin keskittyä jonkin tärkeän asian tekemiseen. Mutta kun se vapaapäivä tulee, olen ihan poikki. En jaksa tehdä mitään. Ahdistaa ja tuntuu pahalta. Joskus hätäännyn. TUlee nopea itku ja sitten se loppuu, Toivon välillä, että sairastuisin. Jotta joku tulisi ja hoitaisi.

Mistä tämä kaikki johtuu?

Ero, kiire ja tietämättömyys tulevasta. "Ero on aina pieni kuolema", äiti sanoo. Nin se onkin. Ja avoero vielä enemmän. Hän ei ole enää tässä. Hän ei herää vierestäni,. ei silitä hiuksiani, ei saa minua nauramaan tai itkemään, ei sano vihaavansa, ei sano rakastavansa. Hän ei ole enää tässä. En osaa käsitellä eroani tietoisesti, mutta uskon että se painaa takaraivossa aivan mielettömiä määriä. Kolkuttaa ja koputtaa, ahdistaa.

Kiire. Tein parin viikon ajan kolmea työtä ja opiskelin lisäksi. Koiraa käytin kun kerkesin. Tuntuu, että koko ajan on kiire. Tuntuu, että koko ajan täytyykin olla kiire. Olenko huono ihminen jos minulla ei ole kiire? Suurimpana taakkana painaa kandin työ. Tein ratkaisun, jätän sen neljännelle vuodelle. Kaikki, jotka minut tuntevat, ovat sanoneet, että teen oikean ratkaisun. Että minun ei pidä enää väsyttää itseäni. E´ttä minä kerkeän kyllä.

Tietämättömyys. Miksi se ahdistaa? Huominen tulee kyllä. Ilman odottamistakin... Mutta kun ei sitä aina usko. Sitä kiirehtii ja hermoilee. Tietämättömyys omista tunteista ahdistaa myös. Haen läheisyyttää useasta eri suunnasta. Yhden yön juttuja minulla ei ole ollut. Onneksi. Luulen, että ne olisivat mulle liikaa. Etten osaisi vaan antaa mennä ja jättää sitten taakse. Mutta haluan lempeä ja lämpöä. Tarvitsen sitä.

Ahdistus purkaantui viime viikolla keskellä päivää kahviossa. Rakas ystävä oli onneksi siinä. Se tuli perässä ja halasi. Myöhemmin kun tulin kotiin, oli polkupyöräni paikalla kirjekuori, jossa luki nimeni. Siellä oli kortti "to a very special friend" ja kortissa teksti, joka on kirjasta, jonka joskus annoin ystävälleni lahjaksi. Alla on tämä teksti, jonka haluan jakaa kaikille. Tiedän, että se on täynnä itsestään selvyyksiä. Mutta joskus jonkun täytyy sanoa itsestään selvyydet ääneen, jotta ne eivät unohdu arkipäivän elämästä. Tässä ajatuksia tälle ja jokaiselle päivälle:

"Jos elämä kuitenkin ihan oikeasti tuntuu niin ikävältä ja tarkoituksettomalta, käy optikolla ja katso maailmaa sitten tarkemmin. Saat huomata, että vaikeimmissakin oloissa on aina kauneutta ja toivoa. Aina on joku, joka on valmis auttamaan niitä, jotka apua pyytävät. Aina on joku johon luottaa, ja on olemassa miljoonia erityisiä hetkiä, jotka tuossa tuokiossa pyyhkäisevät murheet pois, eivätkä vie kuin muutaman ylimääräisen minuutin.

Sillä hetkellä, kun elämäsi kiitää silmiesi editse, et varmaan juurikaan piittaa siitä, kuinka paljon ehdit tienata rahaa, kuinka paljon keräsit pisteitä lentomatkoilta, mitä palkintoja voitit, millainen auto sinulla oli jak uinka monta kertaa kuvasi oli lehdessä. Sillä hetkellä luultavasti tärkeimmiltä tuntuvat ne kerrat, kun sait halailla toista ihmistä, kun ihmettelit kirkasta tähtitaivasta, kun teit enkeleitä vastasataneeseen lumeen, kun nappasit kielellesi kesäisen sateen ensipisarat ja kun tärkeä ihminen kuiskasi korvaasi:

"Rakastan sinua."

Älä tuhlaa nykyhetkeä murehtimalla tulevaa. Se tulee kyllä ajallaan..."- Bradley Trevor Grieve