Pakkaaminen on aina niin hidasta ja raskasta. Sitä luulee tietävänsä, mitä omistaa ja mitä on missäkin. Sitten kun tutustuu tarkemmin kaikkiin nyssäköihin ja laatikoihin, mitä komeroiden pohjalta löytyy, tulee vastaan toinen toistaan mielenkiintoisempia yllätyksiä, asioita ja tavaroita, joita en muistanut olevankaan.

Pysähdyn liian usean laatikon, albumin, muistiinpanon ja levyn kohdalle. Jään muistelemaan menneitä asioita. Tiedostan, että menneet asiat ovat historiaa ja turha niitä on murehtia. En kuitenkaan murehdi, vaan opin. Mitä kauemmaksi menen virheistäni, sitä objektiivisemmin pystyn niitä tarkastelemaan. Eikä tämä oikeastaan koske vain virheitä, vaan kaikkia menneitä asioita. Kaikkia niitä pieniä ja suuria hetkiä, valintoja, reittejä, tapahtumia ja olotiloja, joiden kautta minusta on tullut tällainen. Jokainen käännös, pysähdys, sana tai hetki, joka saattaa tuntua merkityksettömältä, on merkityksellinen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kaikki on täynnä sattumaa.

En toki ajattele, että asiat tapahtuvat ennalta määrätysti ja että me olemme vain marionetteja, jotka menevät jonkin suuremman tahdon mukaan. Mutta maailmassa on 5- 6 miljardia ihmistä, joten kaikki ei vain aina voi mennä niin kuin itse tahtoo, meinaa ja suunnittelee.

Mihin tämä valinta minut vie? Miten minun vaikuttaa neljä kuukautta muualla? Se on lyhyt aika ja menee nopeasti, mutta 4 kuukauden vaikutukset voivat näkyä koko loppuelämässäni. Olen risteyksessä ja minulla olisi hyvät mahdollisuudet edetä suoraan, mutta menen mutkan kautta. Tiedän, että tämä mutka kannattaa. 

Tämän hetkinen olotilani on jännittynyt, innostunut, sekava, epävarma, pelokas, odottava ja positiivinen. Olen järjettömässä tunnemyrskyssä, enkä oikein osaa käsitellä tunteitani joka hetki kovin fiksusti. Tämä hasardi- vaihe on kuitenkin väistämätön. Tämä helpottaa sunnuntaina lentokoneessa. Viimeistään kentällä, kun saavun Zurichiin. Eli vielä noin 140 tuntia sekavaa olotilaa.

Kyllä tämä tästä, mutkat on tarkoitettu kierrettäväksi, ei niissä pakko ole ojaan ajaa...