Olen kirjoittanut aika ahkerasti reissublogia, joten tämän on jäänyt vähälle huomiolle. Tuntemuksista sen verran, että järkyttävä ikävä on vaihtunut terveeksi ikäväksi, sellaiseksi kaipuuksi, joka muistuttaa, että toinen on olemassa ja häntä kannattaa odottaa.

Pelottaa hieman, sillä yleensä mulle on käynyt niin, että oon turtunut ikävään. Sitten musta on tullut ihminen, josta mikään ei oo tuntunut  miltään. Se on ehkä paskin olo ikinä, että voisi tehdä mitään vaan, eikä hetkauttaisi ollenkaan.

En halua että niin käy nyt. Vähän helpottaa se, kun tietää, että toinen on tulossa tänne jo kuukauden päästä, oisko enää 5 ja puoli viikkoa jos ihan sitäkään. Sitten näkee, miten homma toimii vai toimiiko, kun ollaan 9 päivää 24/7 kahdestaan. Mie uskon, että toimii. Katsellaan.