Istuin eilen kokolattiamatolla venytellen jumissa olevia raajojani. Ihanan pehmeä ja lämmin alusta! Mietiskellen katselin blogiani: "Uskaltaisinkohan?" Ja kyllähän minä uskalsin. Sukelsin vuoteen 2007. Luin läpi jokaisen kirjoitukseni. Jokaisen ajatukseni, jonka olin katsonut kirjoittamisen arvoiseksi. Teki todella hyvää lukea kaikki näin jälkeenpäin, katsoa asioita vähän kauempaa ja uudesta näkökulmasta.

Välillä nauratti, välillä pyörittelin päätäni, joissain kohdissa ei itkukaan ollut kaukana. Olenko minä tosiaan ollut noin onneton ja hukassa? Vuosi 2007 on mennyt minulta putkessa kulkien. Olen katsonut suoraan eteenpäin ja ollut liian usein sokea elämän aurinkoisille hetkille. Olen itseäni kilpenä käyttäen kääntänyt auringon säteet toiseen suuntaan ja voivotellut asioita. En voi sanoa, että teksteistä tulisi ilmi masennus, pikemminkin loputon asioiden ihmettely ja punniskelu vailal toivoa.

Ja entä sitten ero- prosessini? Se on tosiaan kestänyt kokonaisen vuoden ja itse asiassa jatkunut pitkälle tämänkin vuoden puolelle. Kirjoituksiani lukiessa eron väistämättömyys tulee ilmi heti ensimmäisistä kirjoituksista. Niin, ja mikä mielenkiintoista, en kirjoita sen aikaisesta avopuolisostani juuri mitään positiivista. En kirjoita, kuinka hän leipoi minulle syntymäpäivänä elämänsä ensimmäisen kakun. En kerro kuinka hän lähetti työpaikaltaan viestin, että meinasi myöhästyä, kun jäi katselemaan, kun nukuin peiton alla koira kainalossa. En kerro, miten hän joinakin hetkinä oikeasti yritti. Olin keskittynyt täysin ja vain ja ainoastaan niihin hetkiin, kun hän ei yrittänyt.

Entä nyt? Niin, taas olen rakastunut. Maltoin onneksi keväällä muutaman kuukauden mennä oman mielen mukaan, tiedän että se oli tulevaisuutta ajatellen tärkeää. Entisen avopuolisoni kanssa olen todella läheinen ystävä. Olemme yhteydessä useamman kerran viikossa ja puhumme ihan kaikesta. Siis ihan kaikesta. Hänkin tapailee erästä ja kyselee minulta toisinaan epätoivoisena vinkkejä, ettei toistaisi samoja virheitä kuin aiemmin. Olemme puhuneet erostamme usein, mutta kumpikin pitää sitä todella hyvänä ja ainoana oikeana ratkaisuna. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Nyt olen tyytyväinen elämääni. Jopa onnellinen. Minua odottaa lokakuusta alkaen oma yksiökin. Ihka ensimmäinen oma yksiöni. Ajatella, 24 vuotias, enkä ole koskaan asunut yksin, jo on aikakin. Syyskuun punkkaan uuden rakkaan luona, mikä on ihan hyvä, sillä pitkän erossa olon jälkeen läheisyyden kaipuu on valtava. Nyt yritän keskittyä täällä oloon, kolmeen viimeiseen viikkoon. Sitten palaan Suomeen ja jatkan elämääni.