Hengitän nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Taustalla soi "Tyyneyden taivas"-mielenrauhaa musiikista. Ikkunasta näkyy puhtaan valkoinen maa, eloa tuovat pienet siivekkäät, jotka pyrähtelevät ympäriinsä. Yritän laskea hartiat rennoiksi, yritän tyhjentää mielen, yritän olla tässä hetkessä murehtimatta tekemättömiä asioita tai tulevaa. Se ei vaan onnistu. Kurkkua kuristaa ja henkitorvessa on pala, joka ei liiku mihinkään suuntaan. En tiedä, miten saisin sen liikkumaan.

Suurin ahdistuksen aiheeni on edelleen kandin työ. Olen aloittanut sen, mutta se ei liiku mihinkään suuntaan. Ei ole muka aikaa. En saa siitä kiinni. Se on iso mörkö, joka välillä nousee kummittelemaan. Nyt hieman isompikin mörkö, gradu, on nostanut suurta päätään ja se huutaa minulle kummitteluhuutoja.

Olen äärimmäisen ahdistunut. Voi kun osaisin olla stressaamatta, silloin saisin ehkä myös jotain tehtyä. Nyt vaan poljen paikallaan, en pääse eteenpäin. Mahtaako minusta ikinä opettajaa tullakaan? Ehkei se olekaan minun tieni?  Mikä minun tieni on? Voisiko joku näyttää sen minulle? En jaksaisi etsiä...