Launtai-ilta. Piirrän kuvaa Muumipeikosta ja Niiskuneidistä. Ne istuvat kannonnokassa toisiinsa nojaillen, silmät kiinni ja vieno puna poskilla. Telkkarissa pyörii Holby Cityn sairaala, jota seurailen välillä sivusilmällä. Mietin, että olisinpa itsekin jossain töissä juuri tällä hetkellä, olisi pakko olla sosiaalinen. Koira makaa ohuella tyynyllä silmät puoliksi auki- näkee unia, haaveilee.

Minä haluaisin mennä. Haluaisin olla saunaillassa ystävien kanssa. Jutella turhia, merkityksettömiä asioita. Haluaisin laittautua kauniiksi ja maistella jääkylmää siideriä. Haluaisin tuntea kuuluvani johonkin. Nyt tunnen itseni jotenkin hirmu irralliseksi,. Tiedän, että maailmassa on ihmisiä, joille olen tärkeä. Tiedän, että moni välittää minusta. Mutta nyt en vain tunne sitä. Olen totaalisen yksin tässä olotilassani. Parhaat, lähimmät ystäväni ovat jossain kaukana ja en vain osaa soittaa heille.

Isälle soitin aiemmin. Isästä on tullut eri ihminen työuupumuksen ja masennuksen läpikäymisen jälkeen. Se kysyy mitä minulle kuuluu ja se oikeasti kuuntelee. Se välittää aidosti ja näyttää sen. Tuli hyvä mieli kun soitin, isä sanoi, että voinhan aina mennä sinne, jos tuntuu, että olen täällä yksin. Se kuulosti niin hyvältä. Halusinkin mennä, mutten jaksa matkustaa. Ajatus kolmen tunnin junamatkasta alkaa saman tien sattua selkään. Niimpä jäin tänne neljän seinän sisälle.

Rakas lupasi soittaa. Sen ystävä on käymässä. En halua tuppautua niiden seuraan. Yritän valittaa mahdollisimman vähän. En halua että sillä on paha olla sen takia, että minulla on paha olla. Miksi minulla edes on paha olla? Asiani ovat kuitenkin ihan helvetin hyvin. Ja on minulla muutama hyvä ystäväkin, ne ovat nyt vain muualla, mutta eivät jätä minua, tiedän sen. Join äsken siiderin ja se rentoutti. Vielä kun pääsisi saunaan, mutta se taitaa jäädä haaveeksi.

Niiskuneiti ja Muumipeikko näyttävät niin onnellisilta ja huolettomilta. Kunpa minäkin.