Nyt olen löytänyt varmuuden sisältäni. Voiko olla kauniimpaa tunnetta kuin tämä? Vaikka elämän muut asiat välillä painavatkin kurkkua, eivät ne silti tukahduta, sillä tieto siitä, kuinka paljon rakkautta on elämässäni, saa askeleen kevyeksi.

Epävarmuus on häilyvä varjo menneestä. Nyt olen täysin varma: tämän miehen haluan elämääni jakamaan ilon ja surun hetket. Tämän miehen kanssa haluaa elää, kasvaa, olla ja oppia.

Lupaus 2.12.2008. Vuotta aiemmin suudelma. Kosintaa ei ollut, vaan asiasta juteltiin ja mies ilmoitti jo kesällä olevansa varma. Minulle varmuus tuli pienistä hetkistä, yhdessäolosta ja siitä tunteesta, että voi olla rajattoman aito toisen lähellä. Ei tarvitse, eikä edes pysty teeskentelemään. On se alaston itsensä, ei sen vähempää tai enempää.

Häät oli suunniteltu pidettävän 18.8.2012. Tämä päivä valittiin sattumalta. Kaikista maailman päivistä valitsimme saman päivän, kun leikittelimme suhteen alussa(alussahan tämä suhde on vieläkin,heh) ajatuksella naimisiin menosta. Aika taianomaista.

Viime aikoina mieleeni on tulvinut menettämisen pleko ja tunne elämän hauraudesta. Kerran täällä ollaan, kerran eletään. Entä jos huomista ei olekaan? Huomista, johon valan uskoni. Huomista, jolle varaan tulevaisuuteni. Jos sitä ei tulekaan? Miksi odottaisimme? Miksemme tartu sellaiseen, johon haluamme tarttua tässä ja nyt?

24.7.2010. Aikaistimme häitä kahdella vuodella. En malttaisi odottaa. Eihän täällä valmiissa maailmassa kiire ole, mutta se lopullinen lupaus on niin kaunista, etten sitä malttaisi odottaa. Läheisille on jo kerrottu. Uskomatonta, miten hyvältä tuntuu se rakkaiden ilo ja aito onni, joka näkyy kasvoilta ja kuuluu puheesta. Kyyneletkin sen kertovat. Ne onnen.

En olisi vuosi sitten osannut kuvitella. Vuosi sitten jätin hyvästejä ja nyt teen loppuelämän lupauksia. Virta vie ja meri kuljettaa, mutta kaikkein arvaamattomin on elämä itse.