Miten ajatukset voivat muuttua päässäni niin nopeasti? Miten eilen olin yhtä hymyä ja tänään revin hiuksia päästäni ja itken maailmani mustaksi? Mitä vikaa minussa on? MIten sen vian saa korjattua?

Pitkään olen miettinyt psykologille menoa. En ole uskaltanut. Kun kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Tämä johtuu vain minusta. Pärjään näinkin, mutta kivaa tämä ei aina ole. Kaksi kuukautta sitten kirjoitin näin:

Nyt olen löytänyt varmuuden sisältäni. Voiko olla kauniimpaa tunnetta kuin tämä? Vaikka elämän muut asiat välillä painavatkin kurkkua, eivät ne silti tukahduta, sillä tieto siitä, kuinka paljon rakkautta on elämässäni, saa askeleen kevyeksi.

Epävarmuus on häilyvä varjo menneestä. Nyt olen täysin varma: tämän miehen haluan elämääni jakamaan ilon ja surun hetket. Tämän miehen kanssa haluaa elää, kasvaa, olla ja oppia.

Nyt joku taas kuristaa kurkkuani. Häistäkin on ilmoitettu, niistä taitaa tietää jo kaikki. Se kuristaa lisää. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen siitä, että häiden siirtäminen ensi vuodelle on minun keinoni yrittää löytää elämälleni vakaa pohja. En usko rakkauteen ensi silmäyksellä. En usko "sen oikean" olemassaoloon. Tiedän, että kehitän vaikeuksia kenen tahansa kanssa. Haluan tästä virallista, jotten uskalla luovuttaa.

Jokainen ero on pieni kuolema.

En jaksa enää kuolemia, en pieniä, enkä suuria. Olen taas niin väsynyt tähän elämään.

Tänään tein ruokaa kun Hän tuli töistä. Syötiin. En puhunut juurikaan. Alkoi itkettää, kun päivä oli taas päivä ilman sen suurempaa merkitystä. Toivoin, että se halaisi. Toivoin, että se pukisi ulkovaatteet päälleni, veisi minut ulos ja käskisi katsoa aurinkoa. Toivoin, että se näkisi, miten hukassa olen. Se oli kiltti ja yritti jutella. Ihan kuin kaikki olisi kunnossa. Ihan kuin voisimme ohittaa sen pahan olon hetken. Menin lukemaan tenttiin. Hukuin kirjoihin, vaikken mitään ymmärtänytkään. Loppuillan olen ollut jossain muualla. Se ilmoitti menevänsä katsomaan peliä pubiin. Vaikka varmasti tietää, miten huonosti voin. Sanoin, että toivon, ettei lähtisi. Lähti silti. Ei ottanut syliin. Tai yrittihän se, mutta olin totaalisen zombie. Olisin halunnut jutella. Sanoin, että jää. Heitin lautasen lattialle, paiskasin oven.

Sitten vasta itkin.