Nenä on tukossa, pää jumissa ja veto poissa. Mies oli viime yön mökillä kavereiden kanssa. Sanoi, että on kotona tämän illan. Minä odotin tätä iltaa. Flunssa on kova ja yksin on niin tylsä olla. Se tuli kotiin kukkien kanssa. Kävi suihkussa ja meni peliin. Oli unohtanut sanoa, että sen jälkeen on toinen peli. Ja sen jälkeen tekis mieli jonnekin, kun sen ystävä on käymässä.

Sanoin, että tuli paha mieli. Sanoin, ettei tunnu kivalta. En ymmärrä sitä, miten se laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Tai ymmärränhän minä, se laittaa ne siten, että minä tulen häntäpäässä. Tidän, ettei se ole noin mustavalkoista. Tiedän, että dramatisoin. Yritän ajatella järjellä ja aikuismaisesti, mutta kiukuttaa. Kiukuttaa niin kovin.

Pahinta on, etten osaa kertoa kiukkuani kenellekään muulle kuin hänelle. Nyt päätin, etten kiukustu. Enkä kiukustunutkaan, vaan puhuin asiallisesti ja rauhallisesti. Ja mitä tekee hän? Suuttuu. Kuulemma ahdistaa, kun ei ole tarpeeksi ehtinyt käydä liikenteessä jätkien kanssa. Kiroilee ja tuhisee. Minä olen hiljaa. Kuuntelen Coldplayta ja odotan, että ovi käy. Sitten vasta itken ja olen onneton. Mitäköhän tästä taas tulee?